Elvyttääkö elinvoimastrategia vanhan kyläkeskustan?

Suuret yhteiskunnalliset muutokset ja päätökset voivat vaikuttaa paikallisesti niin, että jonkin rakennetun alueen merkitys korostuu toisen kustannuksella. Pälkäneellä kyläelämän keskipisteen siirsi pois varhaisilta sijoiltaan uuden kirkon rakentaminen uuteen paikkaan 1800-luvun alkupuolella. Kirkonkylä kasvoi ja kehittyi, kunnes 1970-luvulla valmistui uusi valtatie niiden peltolakeuksien viereen, joille asutus oli ensimmäisen kerran asettunut. Vähitellen kuntaelämän painopiste on siirtynyt valtatien lähelle ja uuden kirkon pitkään hallitsema kylänraitti on menettämässä merkityksensä kaupankäynnin ja asukkaiden kohtaamisen keskipisteenä.

Autoistuminen, elinkeinorakenteen muuttuminen ja kirkon merkityksen sekä yhteisöllisyyden hiipuminen ovat pääsyylliset minkä tahansa pikkukylän näivettymiseen maassamme. Aikaisemmin historiassa liikkuminen oli hitaampaa ja ihmisten reviiri ulottui harvoin omaa kylää laajemmalle. Kauppaa tehtiin kylätorilla ja pikkupuodeissa ja vapaa-ajalla kokoonnuttiin iltamiin seurantaloille. Sunnuntaisin kirkonpenkit täyttyivät sanankuulijoista.

Tänä päivänä moni pälkäneläinen hankkii leipänsä pitäjänrajojen ulkopuolelta. Työmatkan varrelta löytyy ostospaikkoja suurine tavaravalikoimineen, joten harva tuntee tarvetta asioida oman kylän kaupparaitilla. Seurantalolla ei enää tanssita, sillä viihdettä nautitaan yksilöllisesti omassa kodissa teknologia-avusteisesti. Kirkonpenkkejä kuluttaa enää kourallinen ihmisiä, ja tuo kourallinen mahtuisi nyt mainiosti vanhaan kirkkoon, joka tilaltaan ahtaana hylättiin pari vuosisataa sitten. Kauppaliike toisensa jälkeen on sulkenut ovensa. Silti kuntastrategiassa ladataan odotuksia kuntakeskustan elpymisen varalle. Mitä pitäisi tehdä? On ehkä helpompaa ajatella käänteisesti eli mitkä toimenpiteet eivät ainakaan tuota tulosta.

Jos kaavoittaminen ja rakentaminen keskitetään valtatien varteen, tämä suosii autolla liikkujaa, jolla ei ole ensimmäistäkään syytä etsiä palveluja muualta kuin sieltä, mistä ne ovat saatavissa helpoimmin eli valtatien varresta. En ymmärrä mitä kunta tavoitteli siinä, kun se ehosti hiljattain istutusaltain ja katoksin toriksi kutsuttua valmiiksi ahdasta pysäköintikenttää kirkon vieressä. Tuolle kentälle on mahtunut tähän asti kolme torimyyjää pakettiautoineen, mutta nyt uudet kiinteät rakennelmat vähensivät vapaata tilaa entisestään. Torisommitelma ei näy valtatielle asti ja vaikka näkyisi, niin vilkasta kaupantekokuhinaa ei etsimälläkään löydä. Tilan avartaminen olisi elävöittänyt toria enemmän kuin kuntavaakuna-aiheen kiveäminen asfalttiin. Entä kuka istuu uusilla puistonpenkeillä lokakuusta huhtikuuhun?

Jos kunta haluaa tehdä itsensä näkyväksi ulkopaikkakuntalaisille, sen tulisi kutsua heidät pysyvästi kylään. Pälkäneen keskustan tuntumassa toimi vuosikaudet suosittu karavaanarialue, josta käsin käytettiin paljon kylänraitin palveluja. Pitkäksi ajaksi paikoilleen leiriytyneet vieraat osallistuivat paikallisiin kesätapahtumiin ja vastaanottivat omia kesävieraitaan vaunupaikoillaan. Vajaa kymmenen vuotta sitten karavaanarit saivat häädön, kun leirintäalueelle kaavoitettiin asuintontteja. Tontit ovat käyneet huonosti kaupaksi - kylänraitilta katosivat vakituiset kesävieraat, mutta tilalle ei saatu pysyviä asukkaita. Jos kelloa voisi kääntää taaksepäin, ilmiselvä kaavoituksellinen virheliike peruttaisiin.

Kuntakeskuksen liepeille kaavoitettujen pientalotonttien avulla Pälkäne haluaa lisätä kuntalaisten lukumäärää ja tuoda elämän takaisin myös vanhalle pääraitille. Mutta onko 250 neliömetrin rakennusoikeus liikaa uudisrakentajille? Onko tulijoissa paljonkin lapsiperheitä, jotka uskaltavat rakentaa ison ja kalliin kodin maalle? Kun elämäntilanteet muuttuvat nykyään epäennustettavasti ja ruokakuntien koko on pienentynyt, kaavoituksen keinoin tulisi vastata monipuolisemmin asumisen tarpeisiin kuin olettaen, että suuri omakotitalo on jokaisen rakentajan tavoite. Muualla Suomessa nimenomaan pienet kodit ja pienet pientalot ovat uusin asuntorakentamisen trendi, joka ei välttämättä jää ohikiitäväksi ilmiöksi. Entä riittääkö tontille sijainti lähellä kuntakeskusta, mikäli tämä samalla tarkoittaa meluavan valtatien läheisyyttä?

Kuntaimagoa ei voi rakentaa vippaskonstein. Pälkäneellä pohdittiin viime vuonna mahdollisuutta tuoda huomiota herättävää maisemataidetta merkitsemään keskustan sijainti valtatien kylkeen. Tuonkaltainen huomio ei pitkälle kanna, ellei taiteen viitoittaman tien päästä löydy elävää kylää. Rauniokirkko peltomaisemassa ei tarvitse erillisiä opasteita, mutta anonyymi kirkonkylä voisi edes maalata tienvarren harmaat pesubetonikuoriset laatikkokerrostalot kiinnostavasti. Tympeä keskustasilhuetti on jäänyt noteeraamatta kuntalaisilta, jotka mieltävät keskustan sijaitsevan vanhalla paikallaan.

Kuntalaisten osallistaminen strategiakeskusteluihin on kuitenkin kannatettavaa kehitystä. Pikkukunnissa ei välttämättä ole nähty tulevaisuutta nostalgian verhon läpi eikä ole uskallettu kokeilla viininviljelyä rukiin sijaan. Samat poliitikot jatkossakin saavat ääniä vaaleissa niin kauan kuin yhteisten asioiden hoitaminen ei yleisesti kiinnosta. Elinvoimasta päättäviin elimiin sijoittaisin yrittäjien lisäksi kaavoittajia, arkkitehteja ja maisemasuunnittelijoita. Nimenomaan maaseutu tarvitsee juuri heitä asukkaiksi ja toimijoiksi.