Vanhan meijerin pelastusoperaatio jäi arkkitehdin päiväuneksi

Demokratiassa on diktatuuriin verrattuna se kannatettava piirre, että kaikki saavat äänensä kuuluviin. Kuntademokratiassa taas on se ikävyys, että päättäjien ja viranhaltijoiden selkeällä enemmistöllä ei ole rakennusalan koulutusta saati herkkyyttä rakennussuojeluasioille, mutta silti tuohon joukkoon kuuluvilla on täysi valta päättää kunnan nykyisestä ja tulevasta rakennusomaisuudesta.

En ole koskaan arkkitehtiurallani kohdannut niin syvää ammatillista pettymystä kuin minkä aiheutti muutaman vuoden takainen selvitystyö vanhan meijerirakennuksen muuttamiseksi lasten päiväkodiksi. Taustalla oli lounaissuomalaisen pikkukaupungin johtajan ajatus tutkituttaa muutaman vähällä käytöllä olleen kunnan kiinteistön soveltuvuutta kokonaan uuteen käyttöön. Yleinen tarve uudelle päiväkodille oli olemassa pitkältä ajalta, mutta kunnanisä ei halunnut suoraan puoltaa varhaiskasvatusväelle mieluista uudisrakennusvaihtoehtoa - sellainen maksaisi paljon sekä jättäisi vajaakäyttöiset vanhat kiinteistöt raksuttamaan edelleen huolto- ja ylläpitokustannuksia.

Soveltuvuusarvioitaviksi päätyivät neuvolarakennus, urheilutalo ja juustomeijeri: kaikki kaavallisesti suojeltuja rakennushistoriallisia kohteita. Neuvolan tilat olivat muutosta ajatellen alimittaiset ja sokkeloiset, urheilutalo sijaitsi vaarallisen liikennealueen laidalla ja meijeri - sille menetin heti sydämeni! Meijeri oli rakennettu monessa vaiheessa, siitä löytyi kansallisromantiikkaa ja funktionalismia, siinä oli piippu, siinä oli punatiiltä, graniittia ja kaarevia isoja ikkunoita: monta modernissa laatikkotalossa asuvan lapsen mielikuvitusta ruokkivaa elementtiä. Entisessä tuotantorakennuksessa oli perinteinen harjakatto, sisätilat olivat avarat ja tontti rajoittui vehreään puistoon. Maidonjalostustoiminta oli poistunut rakennuksesta jo 1980-luvulla, ja nyt siellä pitivät majaansa puuseppä, savenvalajat, kankaankutojat sekä nuorten verstas. Aurinkoinen kortteli tuntui nukkuvan Ruususen unta kaupungin laidalla. Ihan kaikki ei silti ollut paratiisissa täydellistä, sillä huoltokorjaukset oli lyöty laimin pitkältä ajalta.

Meijerille laadittiin ajantasapiirustukset ja siihen pyydettiin sovittamaan 6-osastoisen päiväkodin tilaohjelma. Rakennuksesta teetettiin myös kuntoarvio: selkeää korjattavaa ilmeni mutta purkukypsän leimaa ei lyöty. Luonnossuunnitelma syntyi vaivatta ja kirsikaksi kakun päälle löytyi U-muotoisen rakennusmassan keskeltä lasikatolla varustettava valoisa tila. Seuraavaksi suunnitelmaa esiteltäisiin sivistyslautakunnalle ja edelleen poliitikoille. Ajattelin että vastaavaa tilaisuutta ottaa koko historiallinen rakennus kokonaisvaltaiseen uusiokäyttöön ja samalla korjata vaurioituneet rakenteet ei meijerille tultaisi toiste tarjoilemaan niin kauan kuin sitä omisti kunta. Ajattelin että vadilla tarjottu win-win-tilanne kävisi kaikille. Ei kuitenkaan käynyt.

Meijeripäiväkodin luonnossuunnitelma ei herättänytkään kiinnostusta päättäjissä. Keskustelua ei käyty oikeastaan minkään muun teeman kuin korjaamisen oletetun ylivoimaisuuden ympärillä. Joku nurisi vääränlaisesta sijainnista (siksikö että naapurirakennuksessa oli kehitysvammaisten päivätoimintaa?). Sivistyslautakunnassa oltiin valmiit asentamaan räjäyttävä pommi meijerivanhuksen nurkalle. Päättäjien enemmistö, jolla tilastojen mukaan ei voinut olla rakennusalan koulutusta, ei uskonut, että kosteaa rakennusta saataisiin kuivaksi ja homeettomaksi, vaikka siihen uhrattaisiin kuinka paljon euroja hyvänsä. Kukaan ei jaksanut perehtyä seikkaperäiseen kuntoarvioraporttiin, jossa yksityiskohtaisesti lueteltiin korjausprioriteetit ja jonka teettämisestä maksettiin. Tekninen toimi katsoi korjaus- ja muutoskustannusten kohoavan uudisrakennusvaihtoehtoa korkeammiksi, mitä perusteltiin teetetyin laskelmin. Minulle ei tietenkään perusteltu, miten korjaamisen hinta-arvio muodostettiin: tiskiin lyötiin numero ilman yksityiskohtien avaamista. Uusia ulkoseinäaukkoja ei kumminkaan ollut esitetty puhkaistavaksi eikä avarassa teollisuustilassa ollut montaa purettavaa väliseinää. Jäin siihen uskoon, että korjauslaskelmiin oli sisällytetty lähtökohtana Irma-hurrikaanin veroinen vanhan pois pyyhkiminen, olipa se kuinka ehjää tahansa. Nyt pitäjään on nousemassa uusi HILMA-kilpailutettu päiväkotirakennus.

Kun muistelen taaksepäin koko prosessia, alkaa harmittaa yhä uudelleen. Meijeri oli syntyaikoinaan pitäjän toinen mahtirakennus kirkon ohella. Reilu sata vuotta myöhemmin kiinteistön kohtalo oli poliitikoille vain yksi pykälä kokousesityslistojen rivillä. Rakennuksen rappiotila oli jäänyt huomaamatta hieman syrjäisen sijaintinsa vuoksi. Ketään ei huolettanut menneinä vuosikymmeninä nuorten ja aikuisten harrastaminen kosteusvaurioituneessa rakennuksessa, mutta ihokarvat nousivat pelosta pystyyn, kun päiväkotilapset sijoitettiin mielikuvissa samoihin tiloihin. Kuuroille korville kaikuivat vakuuttelut korjauskelpoisuudesta ja historiallisen massiivitiiliseinän hengittävyydestä. Silmät olivat sokeat käsityönä luodun arkkitehtuurin yksityiskohdille. Kyky ei riittänyt ottamaan kantaa muutossuunnitelman tilaratkaisuihin ja tunnistamaan kohokohtia. Pelkoa tuntematta käännettiin katseet kohti ominaisuuksiltaan vielä tuntematonta uudisrakennusta. Halpa hankintahinta ratkaisi pelin tälläkin kertaa.

Kaavasuojelun laiminlyömisestä ei oikeasti seuraa sanktioita. Mikään paitsi omistajan tahto ei pakota ryhtymään minkäänlaisiin korjauksiin. Teknokraatteja, joille korjaaminen merkitsee uusimista, on joukossa aina enemmän kuin rakennussuojelijoita. Ne, jotka eivät ymmärrä rakentamisesta niinkään paljon kuin teknokraatit, tekevät päätöksensä vaistojensa ja tähänastisen elämänkokemuksensa varassa. Entä jos sairaan ihmisen parantamisen kohdalla olisi niin, että koulun käyneen lääkärin mielipiteellä ei olisi arvoa? Meitä rakennussuojelijoita ja korjaamisen puolustajia vain harva kuuntelee tosissaan.

Myönteinen suhtautuminen vanhojen rakennusten potentiaaliin vaatisi päättäjältä riittävää omakohtaista kokemusta. Jokaisessa kylässä ei tietenkään ole Tampereen keskustan vanhojen tehdaskompleksien kaltaista uutta elämää sykkivää arkkitehtonisesti vaikuttavaa miljöötä, mutta jos suojelukohteiden kunnossapito vähänkään olisi sydämenasia, hyviin esimerkkeihin tulisi automaattisesti tutustuneeksi suurimmissa kaupungeissamme ja muualla Euroopassa. Olemme uudisrakentamisen maa, mutta uuden rakentamisesta ei lähihistoriasta ole saatu pelkästään myönteisiä kokemuksia. Kouluremonttikirjoitukseni (1.4.2017) yhteydessä peräänkuulutin kuntapäättäjiltä intoa perehtyä itselle vieraisiin aiheisiin. Rakentaminen ja korjaaminen muodostavat niin ison potin kuntabudjetista, että niiden kohdalla en soisi tehtävän päätöksiä pelkästään fiiliksen varassa.